Joulun odotusta

Vau taas pitkä hiljaisuus. Viimeajat olen käyttänyt lähinnä koulusta selviämiseen, E:n kanssa hengailuun ja pieneen harrasteluun, töihin, ja oman elämän pohtimiseen.
En ole pystynyt kuuntelemaan itsesuggestiota, puoliksi kiireen ja puoliksi stressin ja itsesuggestion itsensä aiheuttaman itsesuggestio-aversion vuoksi. On tuntunut vastenmieliseltä kuunnella "aivopesua", ja siksi oon jättänyt sen ihan suosiolla vähäksi aikaa. Oon pystynyt kohtuullisen hyvin pitämään herkuttelun kurissa. Lisäksi oon käyttänyt muutamina päivänä orlistaattia, mikä on lääke joka vähentää rasvan imeytymistä ruoasta hieman... En nyt jaksa kauheasti ruveta puolustelemaan tätä, tiedän kyllä, etten saisi varsinaisesti sitä käyttää, koska en ole ylipainoinen (se on siis käsikauppalääke)... Mutta niin... yhdessä vaiheessa tuntui, ettei ollut mitään hallintaa painon suhteen (että se vain nousi), ja kun aloitin tän orlistaatin ja sen käyttöön liittyi myös paljon ruokavaliorajoituksia, ja se jotenkin kivasti sitten katkaisi sen pahimman herkuttelukierteen. Mutta siis eihän se mitään ratkaise, tiedän kyllä. Enemmän musta tuntuu, että yritän sen avulla ihan muutaman kalorin menettää, ja ehkä ostaa vähän aikaa, jos nyt vaikka sen kanssa sitten tulisi syötyä 200kcal vähemmän päivässä. Mutta siis tosiaan, en ole sitä mitenkään edes joka päivä syönyt, saati kolme kertaa päivässä joka päivä, joten koko aineen teho jäänee aika pieneksi.

Tenttiviikolla en tullut liikkuneeksi yhtään, mutta nyt tällä viikolla olen liikkunut kohtuullisen paljon. E usein ehdottelee kaikenlaisia liikuntajuttuja, mihin on sitten helppo lähteä mukaan, niin että loppuen lopuksi olen kyllä liikkunut kohtuullisen paljon, vaikka en  nyt kuntosalia olekaan nähnyt. Äskön mitattu iltapaino oli  59,3, mihin olen ihan tyytyväinen, koska mulla aamupaino on kuitenkin yleensä jopa kilon vähemmän. Ehkä! Täytyy yrittää muistaa huomenna mittailla heti aamusta.

E:n kanssa tilanne on nyt enemmän auki kuin ennen. Hän on pikkuhiljaa muuttunut hieman, alkanut välittää enemmän ja viihtyy kanssani paremmin.  Hän ei ole enää edes varma siitä, ettei rakasta minua, tai pikemminkin hän tuntuu kasvaneen ajatukseen, että rakastaa minua ainakin jossain määrin. Tästä muutoksesta on tullut minulle lämmin ja pehmeä mieliala, hieman epätodellinenkin välillä.  Nyt fiilikset ovat hieman tasaantuneet, mutta olen aikaisempaa tyytyväisempi tähän tilanteeseen silti. En ole varma, eroammeko vai emme, mutta ainakaan kaikki ei tunnu niin tyhjältä ja toivottomalta. Vaikka eroasimmekin.... Minulla on nyt enemmän motivaatiota lähteä matkalle hänen kanssaan. Nyt se tarkoittaa oikeasti sitä, että annan tälle jutulle mahdollisuuden, ja keskustelen sitten asiasta hänen kanssaan, kun se on ajankohtaista.

Olen vain joskus niin onnellinen E:n kanssa. En voi sille mitään.

Huomenna syömme itsenäisyyspäivän kunniaksi jouluillallisen laatikkoineen ja kinkkuineen! Sillä tosiaan, varsinaisena jouluaattona joudumme tyytymään hieman eksoottisimpiin herkkuihin, mikä nyt ei sinänsä maata kaada (ainakaan minun mielestäni).

Tie ulos

Mä kirjoitin E:lle erokirjeen. Tää on nyt toka laatuaan, kas kun ensimmäisestä ei sitten seurannut mitään pysyvää. Me mennään joulukuussa reissuun (isommalla porukalla) ja ollaan siellä yhessä ja sit kun palataan sieltä mä tiputan sen kirjeen E:n postilaatikkoon. Se on aika yksinkertainen semmoinen, totean siinä että sen jättäminen on mulle vaikeaa ja joo.. puhun siinä mun tunteista ja siitä kuinka jätän sen kirjeellä, koska en pysty enää juttelemaan asiasta. Millään keskustelulla ei oo enää mulle mitään annettavaa ja haluan olla täysin hiljaa siitä, mitä meidän välillä on tapahtunut. Tää on ainoa tapa jolla voin saada mielenrauhan.

Olin tänään E:llä käymässä (kun se rupes laittelee viestejä ja päättelin siitä, että se haluaa nähdä). Mä tykkään tosi paljon olla sen kanssa, meidän ajatukset kohtaa ja juteltiin meidän opiskelualaan liittyvistä asioista semmoisella mukavan syvällisellä tasolla. Sit kun kello oli jo liikaa ja olin just sanomassa et lähen, niin E rupes vaan puhumaan et ”ai kello on noin paljon! No sit varmaan mennään pesemään hampaat ja nukkumaan.” Hän olikin sit aika yllättynyt siitä, etten jäänyt nukkumaan. Sanoin, että piti mennä, kun antibioottikuurini oli kotona ja iltalääke vielä ottamatta. Hän ehdotti jopa, että kävisin syömässä lääkkeen ja tulisin takaisin hänen luokseen nukkumaan. Sama juttu kävi kun E oli sunnuntaina kylässä. Kun nukkumaanmenoaika kolkutteli, ehdotin hetken mielijohteesta, että hän jäisi yöksi, kun ajattelin, ettei hän halua, mutta halusin miellyttää häntä antamalla hänelle mielikuvan, että haluaisin hänen jäävän. Hän vaikutti kuitenkin suorastaan ilahtuneelta asiasta ja jäi sitten mun viereen nukkumaan.

Tää kaikki jotenkin samanaikaisesti väsyttää ja hämmentää mua. Tai ihan sama, ei mua haittaa nukkua miehen vieressä, oon kyllä jo tottunut siihen ja onhan siinä jotain yhteisöllistä käydä tutun pötkylän viereen nukkumaan. Jotenkin musta on vaan outoa että yhtäkkiä ihan puskista E on tullut niin jotenkin seurankipeäksi kun aikaisemmin suunnilleen koko ajan pelkäsin että se kyllästyy mun seuraan ja mietin koko ajan et viitsinkö laittaa viestiä kun jos haluaakin mieluummin olla yksikseen mut kohteliaisuudesta ei viitsi sanoa mulle sitä. Joo… sitä aikaa en kyllä enää kaipaa, vaikka samalla vähän kauhistelen, miten kylmä musta on tullut. Silti, kun tänään kirjoitin E:n kirjettä, itkin hillittömästi ja koko juttu tuntui niin pahalta. Se on ehkä vähän sellainen paikka, jonne en enää halua mennä, semmoinen arkku jota en miellelläni avaa. Tuntuu et kaikki, mitä sanottavaa mulla on sille siitä asiasta, on siinä kirjeessä, ja sit kun lähetän sen kirjeen, se on kuin jokin taika tapahtuisi ja kaikki tapahtunut muuttuisi tomuksi ja pääsisin vapaaksi kaikesta surusta ja avaisin uuden aukeaman elämässäni. Ja vaikka musta välillä tuntuukin siltä, kuin tippuisin mustinpaan kuiluun, se askel on vain otettava. Se on kuin avantoon meneminen: mikään ei tunnu kamalammalta ajatukselta etukäteen, mutta jälkikäteen on ihanan vapautunut ja rento olo.

Ärsyttää...

...nimittäin semmoinen asia, että oon nyt kaksi päivää syönyt ihan liikaa. Mulla on ollut ongelmia viisaudenhampaan kanssa (tulehtui) ja ostin siksi eilen itselleni Kingis light-jäätelön (kylmä jäätelö tuntui kivalta suussa). Olis vaan tuntunut liian pahalta, jos en olis saanut yhtä jäätelöä itselleni ostaa. Sitten oon myös sortunut mässäämään cashew-pähkinöitä, tänä aamuna söin viimeiset 400g:n pussista, jonka ostin sunnuntaina. Vajaat 100g/päivä on yksinkertaisesti aivan liikaa! Ärsyttää suunnattomasti, koska tää suggestiohomma lähti niin hyvin liikkeelle. Motivaatiopalkinnot pysyy nyt kuitenkin samana, koska on mulla vielä toivoa ton suggestion suhteen.

Mua on koko viikon rassannut älyttömästi se, kuinka paljon mun pitäis tehdä kouluhommia, mutta kuinka vähän oon silti saanut aikaan. Ja vaikka sitten välillä saankin tehtyä niitä, ne ehtii kuitenkin kasaantua kaiken aikaa. MÖÖÖh.

On niin kovin vaikea olla tyytyväinen itseensä. Mielialat on hieman heilahdelleet ihan siíhen pisteeseen asti, että olen ollut hiukkasen masentunut keskiviikkona ja tiistaina. Sellaista typerää epämääräistä masennusta, mistä on hankala päästä eroon. Se ei tietenkään ole omiaan lisäämään työintoani! Eilen aamulla sitten päätin, että on aika lopettaa ei-minkäään märehtiminen. Luin Maria Farmin "Apua kognitiivisesta käyttäytymisterapiasta"-kirjaa, ja totesin, että minulla on liikaa tarvetta kontrolloida asioita, mikä johtaa masennukseen, kun asiat eivät menekään kuten olen suunnitellut. Pelkästään tämän asian oivaltaminen auttoi mielialaani kohoamaan selvästi. Minun täytyy opetella huomaamaan, että suurin osa ympärilläni olevista asioista (esim. sattuman määrämät asiat ja se, mitä muut ajattelee) ei ole minun  hallinnassani, ja siksi on turha liikaa pelätä ja murehtia asioita. Jo se, että voin sanoa itselleni "et voinut sille mitään, it is what it is", parantaa mielialaani, ja yritän nyt tämmöisellä pienillä kikoilla ja ajattelumalleilla vähentää ahdistusta.

Kävin E:llä kääntymässä, mutta E oli huonolla tuulella (se on harvinaista!). Ihmettelin ääneen, että johtuiko se siitä, että minun tarvitsi lainata (käyttää) hänen tulostintaan, kun omani on rikki. Hän ei juuri vastannut muuta kuin epämääräisen ein. Myöhemmin hän laittoi viestiä ja pahoitteli olleensa huonolla tuulella ja vielä vahvisti, ettei kyse ollut minun tulosteluistani. Ihmettelin kyllä vähän koko hommaa.  E on sellainen... hieman eristäytyvä ihminen ja tiedän ettei hän ole kova puhumaan omista asioistaan. Silti ärsyttää, ettei hän voi edes minulle kertoa mikä mieltä painaa. Ajattelen usein, että olen hänen paras kaverinsa... Kuka muukaan se voisi olla? Koska tiedän, ettei hän vietä aikaa kenenkään kanssa yhtä paljon kuin minun. Mutta niin, en tiedä mitä hän minusta ajattelee. Hän on niin pihalla kaikesta... :D

Mutta nyt meen kuuntelemaan itsesuggestiota. Hauskaa viikonloppua kaikille!

Töissä taas

Aamupaino 59,4. Kuten ennustinkin, iltapaino (60,5) oli reippaasti koholla. Nyt kun tiedän painon, voin ehkä jättää vaa'alla käymisen hetkeksi, etenkin jos ja kun syömiset sujuvat hallitusti. Tämä siksi, että tarkoitushan ei ole erityisemmin kärvistellä nälässä, ja liika painon seuraaminen saattaisi aiheuttaa kiusauksen "kiristää tahtia".

Pahin makeanhimo on lievittänyt, aivoni ovat ainakin hetkeksi lakanneet pommittamasta minua erilaisilla ideoilla siitä, mistä saan sokeria mahdollisimman nopeasti ja mahdollisimman herkullisessa muodossa. Great! Se alkoikin jo hieman kyllästyttämään. Välillä tietty semmoiset "entäs jälkiruoka?"-ajatukset puskee pintaan, mutta ne on nyt onneksi hieman vähentyneet. Toivotaan nyt, että tämä vaikutus kestää mahdollisimman hyvin. Tietysti kuuntelen suggestion joka päivä! Se on nähty monet kerrat että vaikutus lakkaa melkein heti kun lopetan sen kuuntelun.Olen nyt kuunnellut sitä aamuisin sillä tavalla, etten ole tehnyt rentoutumisosuutta ollenkaan, vaan olen syönyt samalla aamupalaa ja meikkaillut tms. Tämä siksi, että olen aamuisin liian väsynyt tehdäkseni rentoutusharjoitusta (nukahtaisin) ja koska kuitenkin suggestio on hyvä kuulla heti aamusta, jotta aivot tavallaan "ohjelmoituvat" uuteen päivään.

Oon ollut koko päivän duunissa tänään! Stressitaso on ollut melkoinen. Yleensä mun  duuni on kohtuullisen rentoa, mutta tänään piti juosta paikasta toiseen tukka putkella. Onneksi loppuviikkona ei ole muita töitä kuin opiskelu. Opiskelu onkin ainoa asia, mitä en itsesuggestiosta huolimatta "ole alkanut tekemään", mutta ehkä nää kolme päivää on vaan olleet liian kiireisiä. Nyt kun kiireisimmät projektit ja muut duunit on hetkeksi poissa päiväjärjestyksestä, voin ehkä taas tarttua koulukirjaan hieman rauhallisemmin mielin. Toivottavasti pystyn nukkumaan ongelmitta... Yleensä nukun tosi sikeästi, mutta eilen mun aivoilla oli joku huoli-ilta, ja mun piti sit sen takia valvoa murehtimassa asioita, jotka sitkeästi putkahteli mieleen, vaikka kuinka yritin rauhoitella itseäni. Ehkä mun alitajunta oli vaan liian peloissaan.

Toivon, että pikkuhiljaa erilaiset mindfullness-tekniikat auttais mua hallitsemaan mielialojani vähän paremmin. Ruoka on pitkään ollut mulle tärkeä "mielialan säätelijä/lohduttaja". Välillä tuntuu pahalta, kun en voi niin vapaasti enää käyttää tätä keinoa. Tänäänkin oli yksi hetki töissä, kun oli äärimmäisen kireällä tuulella ja olisin vaan halunnut käydä ostamassa jotain herkkua helpottaakseni oloani. No, sorruin ostamaan kalorittoman batteryn (vaikka olenkin jossain määrin aspartaamia vastaan...). Tietenkään tämä ei nyt mikään riemuvoitto ollut ainakaan, kun miettii, mitä noi maksaa, mutta toisaalta, jo se, että rupesin siinä hetkessä miettimään miten muulla tavoin kuin ruualla voisin parantaa huonoa tuultani, oli edistystä. Huh, tää päivä oli kyllä sen verran stressaava, että toivottavasti tämmöstä ei tule vähään aikaan.

"Jos mieleesi tulee jokin epäterveellinen ruoka...

...annat mielikuvan ja ajatuksen kulkea ohitsesi aivan kuin katsoisit sitä elokuvassa."

Näin sanotaan mun itsesuggestiossa. Ja mikä parasta, eilen huomasin että myös ääni mun päässä sanoi niin. Itsesuggestiossa on nimenomaan se idea, että kun suggestiolla on muutaman päivän "aivopessyt" itseään, alkavat aivojen ajatusmallit hiljalleen muuttua haluttuun suuntaan.

Menin eilen kaupungille E:n kanssa ja koko matkan sinne puhuin siitä kuinka mun teki mieli jäätelöä. Toivoin, että E:kin haluaisi mennä jäätelölle Ben & Jerry'ssiin ja hän vastasikin minulle että "voidaanhan me käydä siellä". Onneksi suggestio alkoi kuitenkin tehdä myyräntyötänsä: puhuttuani asiasta ääneen aloin kuitenkin miettiä hiljaa mielessäni, että lieneekö järkevää aina toteuttaa joka ikinen himo, mitä päähän pälkähtää? Niinpä hoin vaan itselleni sitkeästi "anna himon olla, kyllä se kohta unohtuu", ja kävikin niin, ettei me koskaan menty syömään jäätelöä.

Mulla on ollut kohtuullisen kova makeanhimo viimeaikoina, jota en oo oikein pystynyt vastustamaan, varsinkaan kun on ollut pakko tehdä epämieluisia kouluhommia. Mutta en voi sallia itselleni sellaista! Myöskin Rentoa painonhallintaa-kirjassa puhuttiin siitä, kuinka jokapäiväinen herkkujen mässääminen on yksinkertaisesti huono tapa, josta pitää oppia pois, ja niin se vaan nyt on, en voi perustella asiaa itselleni mitenkään.

"Ja samalla kun tulet yhä tietoisemmaksi ruoan vaikutuksesta itseesi, alkaa ruokaan liittyvien alitajuisten mallien ja ahdistuksen lievittämisen merkitys sinulle vähentyä ja vähitellen kadota kokonaan."

En ole vähään aikaan mitannut aamupainoa. Viimeksi se oli kai jotain 59? Mittasin nyt iltapainon, ja se oli hieman masentavat 60,5 kg, mutta hei, jos aamupaino on edes jotain 59,5kg olen silti nyt hoikempi kuin puoli vuotta sitten. Lisäksi olen nyt tämän suggestion myötä vasta viime sunnuntaina varsinaisesti aloittanut uuden elämäntavan rentoa painonhallintaa-idealla, joten sen vaikutuksia ei voi vielä nähdä. Mun täytyy vaan sitkeästi nyt kuunnella suggestiotani! Niin ja jos muistatte, niin suggestion kuuntelemisestahan myös motivaatiopalkinnot jaetaan nykyään - mikä olikin loisto idea, vaikka itse sanonkin.

Lauantai-iltana mä en kaipaa sua

Itsesuggestio kuunneltu tänään ja eilen. Meen E:lle yökylään jahka pääsen töistä kotiin. Tuntui ihan hauskalta, kun E tänään pyysi minua sinne. Alan kuitenkin kyynistyä koko jutun suhteen hyvää vauhtia. Nytkin mietin, jaksanko vaivautua sinne, vai jäisinkö mieluummin kotiin nukkumaan? Tietty oon menossa sinne, mutta tämä, et mua ei yksinkertaisesti enää kiinnosta niin paljoa, on silti uutta mulle. Tokihan mun mielialat vaihtelee, mut pienikin muutos kohti hieman itsenäisempää ja itsevarmempaa suuntaa on edistystä mulle. Oon aika varma, et tää uusi itsesuggestio auttaa mua jonkinlaisen henkisen kasvun alkuun. Yritän keskittyä positiivisiin asioihin mindfullnessin avulla. Enemmän mindfullnessia, vähemmän ahdistusta. Vähemmän ahdistusta, vähemmän tarvetta tarrautua kehenkään.

Kolme viikkoa

Aika rientää, ja toden totta, olen ollut poissa kolme viikkoa. Viimeisin kirjoitukseni olisi pitänyt olla uudesta itsesuggestiostani. Se kirjoitus taitaa olla jossain melkein valmiina, mutta juu, en sitten vain koskaan julkaissut sitä. Mutta unohdetaan se.

Minulla on niin kiire, että on ollut todella vaikea pitää yllä minkäänlaista laihdutusta. Kesältä minulle on onneksi jäänyt tavaksi monet hyvät jutut, olen esimerkiksi stevian avulla pystynyt pitämään sokerinkulutuksen kohtuullisena ja syömään esim. aamupuurot ja maitorahkat ilman lisäsokeria. Karppaaminen on jäänyt siihen, että en osta edelleenkään tavallista leipää kotiin. Koulussa saatan tosin syödä sitä muutaman viipaleen, mutta syön kuitenkin koululounaalla todella kasvispainoitteisesti. Mutta huonoon suuntaankin olen mennyt. Vanha "ruualla rentoutuminen / lohduttautuminen" on valitettavasti vieläkin elämässäni.

Miten sitten ylläpitää terveellisiä elämäntapoja koulu- ja työkiireiden keskellä? Olen nyt päättänyt, että ratkaisu saa luvan olla itsesuggestio. Sain vihdoin (kolme viikkoahan siinä meni!) uuden itsesuggestioni valmiiksi ja kuuntelin sen ensimmäistä kertaa tänä aamuna.

Se ei ole pelkästään laihdutussuggestio, jos se on sitä lainkaan. Otin siihen tietoinen syöminen-elementtejä, terveellisesti syömistä ja liikuntaa, mutta varsinaisesta painonlaskusta tai ihannevartalosta siinä ei puhuta. Yritän nyt tehdä tästä elämänvaiheesta itselleni sellaista henkisen kasvun aikaa. Siksi suggestiossa on jonkin verran myös mindfullness-ajatuksia, sellaista juuri tässä hetkessä läsnäoloa. Lisäksi kirjoitin siihen myös opiskelumotivaation kohotuslauseita ja vastaavaa. Tarkoitus olisi, että suggestion kuunteleminen myös pitkällä tähtäimellä lievittäisi ahdistuksen tunteita ja kannustaisi positiivisin keinoin minua panostamaan kouluun, liikuntaan ja terveelliseen syömiseen.

Itsesuggestioissa minulla on ollut ongelmana, että ennen pitkää niiden kuunteleminen unohtuu, ja samalla myös niiden positiiviset vaikutukset jäävät pois. Siksi otankin nyt uuden motivointisysteemin itselleni (osittain myös siksi, että minulla on edelleen yhdellä sivutilillä rahaa, jonka olin säästänyt motivaatiopalkintoja varten, joita en sitten koskaan ansainnutkaan) ja annan jatkossa motivaatiopalkintoja itselleni itsesuggestion kuuntelemisesta, enkä niinkään varsinaisesta painonlaskusta.

Plääni olis nyt sitten tällainen:
13.11. mennessä itsesuggestio tulisi kuunnella 8 kertaa.
--> jos onnistuu, motivaatiopalkintona Lush-hajuvesi

Jos tämä onnistui uusi tavoite:

14.11.- 27.11. välisenä aikana itsesuggestio tulisi kuunnella 12 kertaa.
--> jos onnistuu, motivaatiopalkintona 2 uutta paitaa/toppia.

En näin ensialkuun viitsi asettaa itselleni tämän enempää tavoitteita.

Olisi tavallaan kiva sanoa, että en ole enää E:n kanssa ja että olen päässyt täysin yli koko asiasta. Olen kyllä tavallaan päässytkin, tiedän nyt ettei se homma ikinä tule toimimaan. Näen E:tä kuitenkin vielä aika paljon. Me ollaan joululomalla menossa yhteiselle matkalla ja siksi en ole halunnut erota lopullisesti. Tuntuu, että loma on varmaan vähän mukavampi jos meillä on lämpimät välit, vaikka reissuun on kyllä lähdössä muitakin ihmisiä.  Tämä on minulle tietynlaista ylimenokautta. Tunnen olevani sinkku, mutta en etsi ketään, koska jos löytäisin, menettäisin E:n lopullisesti. Sopeudun tilanteeseen, koska jouluun on niin vähän aikaa. Sitäpaitsi, on ihan hyväkin minulle olla välillä yksin. En ehkä erottuani edellisestä poikaystävästäni pitänyt tarpeeksi taukoa. Keväällä olen varmasti valmiimpi seurustelemaan uudelleen.

Mutta toivottakaa minulle onnea uuden itsesuggestion kanssa. Kohti tasapainoisempaa elämää siis!

Kahvihetken kaurakeksit

Löydettyäni internetistä rasvattomien kaurakeksien ohjeen, päätin kokeilla reseptiä ilman sokeria (eli käyttämällä steviaa) ja runsaskuituisempana. Stevia maistui taikinassa voimakkaammin kuin itse kekseissä, joten lisäsin sitä puolivälissä paistamista lisää taikinaan. Aluksi olin hieman pettynyt, koska nämä keksit ei tosiaan olleet mitään varsinaisia mässyherkkuja, mutta tänään söin perjantaina leipomani keksit loppuun hyvällä ruokahalulla, ja totesin että ne olivatkin varsin mainio pikkumakea sammuttamaan aterianjälkeisen makeanhimon esim. kahvin seurana (jos kaapissa ei ole muita houkutuksia). Niiden ainoana huonona puolena on hieman vaivalloinen pellilleasettelu: taikinasta tuli liisterimäistä, eikä se levinnyt uunissa lainkaan. Niinpä taikina piti jo pellilleasetteluvaiheessa painella aivan littanaksi leivinpaperia vasten, ja se vei kohtalaisen paljon aikaa.

En onnistunut saamaan kekseistä rapeita. Luulen että sokeri toimii taikinassa rapeuden tuojana, mutta jos joku onnistuu (esim. paistoaikaa rukkaamalla) samaan kekseistä rapeita, niin kertokaa heti. Korostan, että odotukset ei kannata olla maun suhteen hirveän korkealla, tämän reseptin jaan lähinnä niitä lukijoita varten, jotka minun laillani pystyvät huijaamaan itseään makean syömisen suhteen erilaisilla korvaustuotteilla (eivätkä ole hirveän nirsoja). Mausta tuli hieman mieleen makea kaurapuuro.

Rasvattomat, vähäsokeriset kaurakeksit

2 dl kaurahiutaleita
1 dl kauraleseita
½ dl erikoisvehnäjauhoja
1 kananmuna
1 dl maitoa
2 tl-1 rkl sokeria tai hunajaa
steviaa

Sekoita kuivat aineet keskenään, lisää kananmuna ja  maito, sekoita nopeasti tasaiseksi. Tarkista stevian määrä, taikinan tulee olla mahdollisimman makeaa (makeus maistuu vähemmän kekseissä). Ota taikinasta lusikalla nokareita ja levitä ne huolellisest leivinpaperille (ohueksi keksiksi).  Paista 225-asteisen uunin keski- tai toiseksi ylimmällä tasolla 5-7 min.

ps. lisään kuvan jos ja kun teen joskus lisää näitä :)

Monta erilaista nälkää

Lainasin kirjastosta Jan Chozen Baysin Tietoinen syöminen-kirjan. Olen lukenut sitä nyt ihan mielenkiinnolla, varsinaisten meditaatioharjoitusten pariin en ole vielä ehtinyt. Oli ihan mielenkiintoista huomata kirjaa lukiessani, että Jan oli tehnyt varsin tarkkoja havaintoja liittyen nälkään. Lukiessa tuli sellainen olo, että ehkä tietynlaista mielen tai sydämen nälkää voi olla helpompi vastustaa, jos pystyy sen syyn tunnistamaan ennen kuin alkaa syömään.

Ongelmana on vain, että sen tiedostaminen, että nälkä ei liity todelliseen tarpeeseen syödä, ei välttämättä helpota lopettamaan syömistä, ainakaan heti alkuun.  Olen taas tänä viikonloppuna ollut mummolassa ja voi jeesus että siellä oli ruokaa. Silloin kun ei syödä jotain ateriaa, on pöytä täynnä kaiken maailman keksejä ja karkkia, ja niin.. sitä ei tietenkään helpota se, että tiedän myös missä mummi säilyttää suklaata ja muita karkkeja. Minulla oli jo pienempänä tapana tsekata mummin varastot ja syödä muutama karkki, jos siellä sattui olemaan mieleisiä. No, tällä kertaa selvisin vilkaisemalla sen kaapin päälle (en pidä Tobleronesta), missä herkkuja on, mutta karkkia, suolapähkinöitä ja suklaata olen valitettavasti mättänyt pikkuhiljaa sen lisäksi, että maiston palan mummin leipomaa kakkua.

En oikein tiedä, miten voisin tällaista vastaan taistella. Pitäisi vain hokea jotain mantraa... Eikä sekään tietenkään auta, että siitä on sata vuotta kun viimeksi kuuntelin itsesuggestiota. Pitäisi ehkä tehdä uusi itsesuggestio, joka vastaisi paremmin mun tarpeita ja tätä uutta ilman nälkää-laihduttamista. Oletteko lukijat kokeilleet sellaista, että sovitte etukäteen itsenne kanssa, että syötte jonkun jutun luvan kanssa (esim. "saa maistaa yhden pienen palan kakkua ja yhden jokaista karkkia"). Toimiiko se?

Minulla on taas keskiviikkona tentti. Lupaan itselleni, että teen ensiviikonloppuna uuden itsesuggestion ja  sen jälkeen plääni on selvä: rento painonhallinta + itsesuggestio + tietoisen syömisen meditaatioharjoitukset. Jos vaan mitenkään ehdin noi kaikki tehdä edes joka toinen päivä, niin pitäisi tän homman alkaa vihdoin taas toimia hiukan paremmin. Katsoin eilen painon, ja se oli 58,4kg. Ehkä aavistuksen masentava luku, muttei vielä hirveän kaukana 57:stä. Nyt pitäisi vaan saada tää touhu takaisin raiteilleen.

Tähän mennessä tapahtunutta

Tilanne E:n kanssa on aika soutamista ja huopaamista. Olin eilen sunnuntaina kohtuullisen surullinen (taas kerran) erosta, vaikka koko jutusta on jo todella pitkä aika. Illalla menin sitten E:llä käymään ja kuinka ollakaan oli todella mukavaa ja hauskaa jne.. Päätin sitten kuitenkin ennen lähtöä tunnustaa et mulla oon ollut vähän surullinen vieläkin tästä erosta. E ei osannut sanoa mitään paitsi, että piti sylissä ja silitteli ja yritti sillä tavoin lohduttaa. Kotona laitoin E:lle vielä jotain viestiä, etten oleta että hän yrittäisi korjata tilannetta, mutta että on vaikea olla ikävöimättä ihmistä, jonka kanssa on niin mukavaa. Hän vastasi, että hänestäkin on aina kiva kun nähdään ja että vieläkin aina silloin tällöin ajattelee mua tyttöystävänään, kunnes muistaa et me ollaan erottu.

Tää suo, missä mä rakastan E:tä, mutta en vain mitenkään voi ymmärtää häntä ihmisenä, syvenee entisestään. Tai no, en rakasta häntä enempää, mutta mulle tulee kaikenaikaa vain entistä vahvempi tunne etten voi käsittää sitä, miten meillä on niin kivaa yhdessä, mutta samaan aikaan hän ei kuitenkaan rakasta minua. Näin! Mutta... Sovimme E:n kanssa et yritetään vielä vähän puhua, jos tää tilanne vaikka vähän sillä helpottuisi. Niin ja joo, te varmaan ajattelette, että en tosiaan tuu tällä taktiikalla pääsemään E:stä yli... Niin varmaan ihan totta tavallaan, mutta toisaalta, ajan kanssa mun on ollut kuitenkin helpompi hyväksyä, etten ymmärrä E:tä. Ja siis sekin, että suren, on tietyllä tavalla eteenpäin vievää. Ja kolmantena, muttei vähäisimpänä, olen pikkuhiljaa kaikessa hiljaisuudessa, hyväksynyt ettei E tule koskaan rakastamaan minua siten kuin haluaisin, että hän rakastaa... (Sitähän mä tässä nimenomaan olenkin surrut). Että loppuen lopuksi on vaan sitten kuitenkin löydettävä uusi miäs... Mutta sitä ennen haluaisin kuitenkin vähän paremmin päästä yli E:stä ja selvittää asiat hänen kanssaan.

Painoasiaa! En oo uskaltanut mitata painoa just nyt. Luulen et se on noin 58kg. Loppuen lopuksi mulle kävi niin, että pidin kaksi varsin kohtuutonta syöpöttelypäivää, perjantain ja lauantain, ja nyt eilen kun oon taas ollut kotona, olen syönyt varsin nätisti ja olen myöskin hyvin luottavainen tämän uuden "dieetin" suhteen, koska mulla on vahva tunne, että tää on jotain sellaista, mitä jaksan pidempäänkin ylläpitää. Tajusin vasta "Rentoa painonhallintaa"-kirjaa hieman pidemmälle luettuani, että se "ei saa kieltäytyä kaikesta", tarkoitti enemmän sellaista ehdotonta kaiken herkuttelun täyskieltoa. En oo koskaan sellaista onnistunut ylläpitämään, joten luulen et mulla ei oo ongelmaa ton liian itseltään kieltämisen kanssa. Opin Rentoa painonhallintaa kirjasta kuitenkin kolme sellaista juttua, joihin aion jatkossa kiinnittää enemmän huomiota, ja joista uskon et ne auttaa mua ylläpitämään terveelliset elämäntavat ja oppimaan pois myös syömisen ylilyönneistä (ns. repsahdukset).

1. Enemmän kasviksia! Vanha loru, mutta se on semmoinen juttu, joka mun on pakko pitää mielessä, muuten helposti määrät alkaa vähentyä. Otan tavoitteeksi, että syön kasviksia tai hedelmää jokaisella aterialla (ja joo, sallin itselleni myös hedelmät, kunhan niiden syöminen pysyy jossain 2-3 kpl/päivä). Kannattaa mieluummin syödä vaikka hieman kaloripitoisempi salaatti, kuin jättää salaatti kokonaan syömättä. Eli jatkossa sallin itselleni muutakin kuin sen 3% fetan ja kanan. Patrick Borg on ihan oikeassa siinä, että ruoasta on saatava myös jonkinlaista nautintoa, pelkästään tylsänmakuista ruokaa syövä ihminen kyllästyy ennen pitkää ja palaa epäterveellisiin ruokailutottumuksiinsa. Eli jatkossa mulle halloumisalaattia myös :)

2. Pitää syödä vähintään puolet päivän kaloreista ennen klo 16. Ja koska mun rytmi on niin aikainen, yritän syödä 2/3 päivän kaloreista klo 16 mennessä. Onneks oon aika hyvä ottamaan eväitä mukaan, niin en joudu mitään kaupan sokerijogurtteja syömään. Ja tämä muuten toimii sikäli hyvin, että illalla ei ihan oikeasti ole niin kova nälkä :).

3. Nälkää vastaan ei saa taistella. Nälkää voi ja pitääkin yrittää tyydyttää ruuilla, jotka täyttävät, mutta eivät sisällä paljoa kaloreita (kasvikset), mutta silti pitää syödä kunnes on kylläinen, nälässä ei saa kärvistellä.

Oon kyllä sinänsä kohtuullisen ylpeä itsestäni, että mulle terveellisen ruoan syöminen ei ole mikään ongelma, ja kasviksiakin mun on tosi helppo lisätä ruokavaliooni. Ja onneksi on stevia! Niin moni ruoka, esim. maitorahka, kauralesepuuro tai sokerittomat aamiaismurot, olisi kohtuullisen tylsän makuisia, jos niihin ei pystyisi lisämään makeutta (eli steviaa). Stevia on se viimeinen juttu, mikä auttaa ylläpitämään terveelliset elintavat :)

Rentoa syömistä?

On niin paljon vaihtoehtoja, millä erilaisilla mielenhallintatekniikoilla sun muilla voisi päästä eroon ruokaongelmista, että en aina oikein tiedä, että mistä edes aloittaisin.

Viimeisenä tartuin Patrick Borgin kirjaan Rentoa painonhallintaa. En ole vielä lukenut kirjaa loppuun, mutta idea -se ettei laihduttaessa saisi kärvistellä nälässä- on tullut jo tutuksi. Olen nyt käymässä vanhempieni luona, ja täällä syömiseeni liittyy paljon muutakin kuin vatsan nälkä. Omassa kotonani minulla ei ole lainkaan herkkuja kotona, mutta täällä niitä on kaapit täynnä.

Heti alkuun olen joutunut ongelmiin Borgin sen väitteen kanssa, että itseltään ei saisi kieltää herkkuja. Olen hieman "testannut" tätä konseptia, ja valitettavasti olen lyhyen visiittini aikana ehtinyt jo syömään aika paljon pähkinöitä ja jonkin verran (n.150g) karkkia. Viimeksi kun olin täällä käymässä, en näihin herkkuihin sortunut ollenkaan.

No, en onneksi ole syönyt mitään käsittämättömiä määriä karkkia, mutta hieman tuli koko hommasta sellainen olo, että vaikka en koko karkkia edes kovasti halunnut, mun oli pakko sitä mässyttää, kun kerran oli lupa syödä. Liittyisiköhän ongelma kenties siihen, että lupa syödä on niin "uusi", että nyt sitä yhtäkkiä on "pakko toteuttaa"? En tiedä, mutta olen ajatellut antaa tälle hommalle vielä hieman lisäaikaa. Ehkäpä ongelma on siinä, että olen suhtautunut kaikkiin herkkuihin ihan mielettömän pitkään niin kielteisesti, että nyt kun yhtäkkiä saankin syödä niitä, syön niitä nimenomaan siksi, että ne tietyllä tavalla ovat mielestäni yhä kiellettyjä.

Olen ollut viime aikoina varsin stressaantunut, enkä oikein tiedä syytä. Olen huomannut sen itsestäni siinä, että suhtaudun tavallisiin arkipäivän asioihin kummallisen kireästi ja hermostuneesti, ainakin hetkittäin. Stressaantuneisuuteni on jokseenkin vaikea peittää, ja kaverinikin huomasi sen vietettyään kanssani pari tuntia (sanottakoon, että juuri nuo tunnit päivästä olin sattumoisin tavallista hermostuneempi). Olen huomannut sen myös sisäisestä puheestani. Nyt kun on lapsuudenkodissa vanhempien luona, olen tavallista rentoutuneempi, eikä minulla ole juuri kiire mihinkään, mutta arkena kotonani minulla on jatkuvasti kiire, ja silloin joudun useinkin käymään sisäistä keskusteluani hyvinkin tietoisesti yrittäen vuoroin rauhoittaa itseäni ja vuoroin hoputtaa kun meinaan myöhästyä jostain.

Tällä hetkellä elämäni suurin ongelma on -kuten melkein aina- ristiriita töideni määrän ja työntekomotivaationi kanssa. Koulujuttujen teko menee aivan liian usein siihen, että luen koulukirjaa viime tingassa, ja loppuen lopuksi en ehdi lukemaan tarpeeksi.

Jatkan näiden aisioiden kanssa kamppailua. Mikä olisi paras tapa opiskelumotivaation kasvattamiseen? Löytyisikö tähänkin jokin kirja, jonka nevoja voisin alkaa noudattaa? Auttakaa, uusavuton täällä kaipaa jälleen aimo annoksen Self Helppiä.

21,9%

Olin viikko sitten kehonkoostumusanalyysissä. Siinä ei oikeastaan mitattu kuin rasvaprosentti, mutta siitähän oikeastaan olinkin kiinnostunut. Tulokseksi sain 21,9%, mistä olin kyllä hieman ihmeissäni, sillä naisten viitearvot olivat 21-33% = normaali ja alle 21 = alhainen. Sen nyt tiesin, että rasvaprosenttini on normaali, mutta että oikein normaalin alarajalla? No joo, tietenkin olen tyytyväinen, mutta hiukka herää kysymys, että kun mittaus tehtiin elektrodeilla, että kuinka luotettava mittaus oikein on. Mutta voihan tulosta joka tapauksessa pitää ainakin suuntaa antavana.

Kävin tänään hakemassa "Rentoa painonhallintaa"-kirjan kirjastosta. Samalla kävin kirjakaupassa ihmettelemässä kaiken maailman itseapuoppaita tyyliin: "Näin tulet onnelliseksi", "Vapaudu suorittamisesta", "Kenen elämää elät?". Harkitsin vakavasti, että olisin ostanut niistä jonkun kenties jonkinlaiseksi suunnannäyttäjäksi tähän elämänvaiheeseen, jossa tarkoitus olisi hieman miettiä, millaista elämää oikein haluan elää. Valintaa tehdessäni minulle tuli kuitenkin runsauden pula. En osannut päättää mikä oppaista olisi ylitse muiden, niinpä en raatsinut lopulta ostaa yhtäkään. Yritän varmaankin lainata niistä muutaman kirjastosta, niin en ainakaan tule hassanneeksi rahaa sellaiseen oppaaseen, jonka tyyli on valovuosien päässä omasta ajattelumaailmastani.

Elän vielä tietyllä tavalla päivä kerrallaan tätä eron jälkeistä aikaa. Viime päivät ovat kylläkin menneet hyvin. En ole enää joka aamu herätessäni, kun taas muistan koko jutun, ollut sillä lailla “voi ei”, vaan oikeastaan koko asia ei ole tullut mieleeni. Eli jollain tasolla olen jo omaksunut nykyisen elämäntilanteeni osaksi ajatusmaailmaani.

Olen tässä pikkuhiljaa, päivä päivältä, myös alkanut hyväksyä E:tä sellaisena kuin hän oikeasti on. Välillä ajattelen että "hän todellakin on hölmö" tai "hän ei varmaan ikinä kasva aikuiseksi", mutta kaikki kielteisiltäkin kuulostavat ajatukset kuitenkin pikkuhiljaa auttavat minua pääsemään hänen ylitseen "rakkauden kohteena" ja auttavat minut näkemään ja hyväksymään hänet sellaisena kuin hän on, ilman vaaleanpunaisia silmälaseja, ja ilman katkeruutta siitä, ettei pystynyt koskaan todella rakastamaan minua (siten kun olisin halunnut).

Olen tänään ollut melkein koko päivän kohtuullisen huonolla tuulella, mikä taas on aiheuttanut koko joukon pohdintaa siitä, mikä ärsyttävän olon on saanut aikaan. PMS ehkä? Liika työnteko? Kyvyttömyys nauttia elämästä? Eron jälkeinen tuska? Elämän tyhjyys? No joo, välillä tuntuu, ettei noita juttuja kannata ylianalysoida. Liikunnan harrastaminen ja kunnolliset yöunet tehoavat yleensä aika nopeasti ärripurriin. Päivä kerrallaan! Nyt menen nukkumaan. Huomenna toivottavasti parempi päivä :)

Tentti ohi!

Jälleen viikko taas edellisestä kirjoituksesta! Syksyn eka tentti oli viimeviikolla ja siis thank god nyt kunnialla ohi :D. Oli tosiaan taas todella haastava jakso, ja kaiken tän eroamisjutun keskellä pelkäsin, etten pääse tentistä läpi ollenkaan. Sain onneks viimeisillä voimilla jostain puristettua tenttisuorituksen, jonka lähes varmuudella tiedän olevan läpi... Huh huh.

Eli sanottakoon, että elämässäni on ollut isompiakin huolia kuin painoasiat. Olen nyt ottanut itselleni vielä painoakin suuremmaksi ja tärkeämmäksi projektiksi  tietynlaisen itseni ja persoonallisuuteni kehittämisen. Tämä liittyy nimenomaan mun ja E:n eroon ja omiin siihen liittyviin tuntemuksiini. Mulla on just nyt sellainen olo, että haluan työstää omaa minäkuvaani ja itsetuntoani siihen suuntaan, että en tuntisi niin suurta emotionaalista riippuvuutta yhteen ihmiseen, vaan havaitsisin syvällisemmällä tasolla, että tämä on minun elämäni, ja minä teen päätökset ja minä hallitsen tilanteita, enkä putoa kuiluun ja katoa aikakirjoista vaikka olisinkin sinkku (joo, tähän projektiin liittyy siis se, etten ala seurustella kenenkään kanssa, nyt heti ainakaan).

Järkitasolla minulla ei ole tämän asian kanssa ongelmaa, mutta hyvin emotionaalisena ihmisenä minun on vaikea hyväksyä itseäni ilman vankkaa ulkoista hyväksyntää ja olen myös valitettavan allerginen muiden arvostelulle. Sinänsä paradoksaalista, että vaikka itse on itsensä pahin kriitikko, ei voi sietää muiden arvostelua? No, onhan se oikeastaan ihan järkeenkäypää - muiden kritiikin ottaa huonosti, koska itsetunto on jo muutenkin huono.

Enhän mä tietenkään kohtaa juurikaan arvostelua itseäni kohtaan, itseasiassa hämmästyn usein, kun huomaan, kuinka mukavia ja kunnioittavia ihmiset ovat minua kohtaan. Enemmänkin kyse on sellaisista asioista, että joku kaveri on luonani kylässä ja ihmettelee jotain tavaraa tai vaikkapa ruoka-ainetta. Vaikka voisin ottaa sen rennosti ja selittää asiasta huumorilla, tavaroideni kummastelu tuntuu emotionaalisesti minusta hyökkäävältä ja olen heti puolustuskannalla ja ärsyynnyn (ja sitten yritän näytellä, etten ole lainkaan ärsyyntynyt).

Painonhallinta on kyllä edelleen minulle tärkeä projekti, enkä ole sitä unohtanut, vaan olen päättänyt ottaa sen tässä osaksi tätä minäkuvan ja emotionaalisen identiteetin rakennusprojektia. Kirjoitan tästä huomenna lisää! Ja muita kuulumisia muutenkin...

Mua kirjastossa odottaakin Rentoa painonhallintaa-kirja, josta toivon, että saisin jonkinlaista rentoutta opeteltua syömisten suhteen. Vaikka kesällä laihduinkin, ja se oli todella mukava asia, en ole vieläkään täysin päässyt sellaisesta "ruoka = palkinto" -ajattelusta. Toisaalta en koe, että minulla olisi nytkään tarve kaikenaikaa laihduttaa, vaan melkeinpä riittäisi, että syömiset pysyisivät järkevinä ja paino pysyisi suunnilleen tässä missä olen nyt.  Mutta kirjoitan huomenna lisää kuulumisia, nyt menen nukkumaan ja toivotan teillekin hyvää yötä <3

The new beginning

Heissan...
Juu, olen vähän taukoa pitänyt blogin kirjoittamisessa. Ja niin. Koko elämä tuntuu muuttuneen siitä, millaista elämää olen elänyt koko kesän ja alkusyksyn.

Erosin E:stä jo yli viikko sitten, mutta olen silti nähnyt häntä paljon, koulussa ja koulun ulkopuolella. Ollaan oltu vaihtevasti pääosin ystäviä ja välillä ystävyys on laajentunut muuhunkin, etenkin silloin kun olen saanut itkukohtauksia tai muuten kaivannut muutakin.

Nyt olo on omalla tavallaan kevyt. Tiedän, että meidän suhde on ystäväpohjainen. Eroahdistus on tällä hetkellä kohtuullisen lievää. Olen ollut E:n kanssa niin paljon, että on tullut sellainen hyvä olo, että hei, eihän toi toinen tosta mihinkään katoa, vaikka me erottiinkin. Eikä siis tosiaan katoakaan, etenkään kun ollaan samassa koulussa vielä vuositolkulla.

Meidän välit tuntuvat olevan nyt lämpimämmät kuin ikinä, ja joo tiedän, onhan se paradoksaalista. En oikein osaa itsekään sanoa, miksi näin on. Jotenkin on tuntunut tosi hyvältä olla E:n kanssa, johtuen ehkä hieman yksinäisyydenpelosta, mutta toisaalta vahvasti myös puhtaasta viihtymisestä (meillä on kivaa). Tai ainakin kuvittelen, että siitä on kyse. Tänäänkin keksin tekosyyn käydä E:n luona koulun jälkeen - muiden katseilta piilossa - eikä E tuntunut siitä olevan ainakaan pahoillaan. Ei tapahtunut muuta erityistä kuin että lähtiessä pyysin, että hän halaisi minua, koska kukaan ei ollut halannut minua vielä tänään. Ja E otti sen heti niin kuin halusinkin, ei minään selkääntaputushalauksena vaan ihan puhtaana olet niin suloinen/ tuntuu niin hyvältä pitää susta kiinni / tuoksut niin hyvältä - halauksena, johon kuului muutama suukkokin, että jäi pitkäksi aikaa hyvä mieli. E on niin suloinen. Ja onhan se harmi, ettei tästä pitkällä tähtäimellä tule mitään, mutta toisaalta, miksi elämän pitäisikään olla niin simppeliä. Ja kuitenkaan en ole oikeastaan ollut elämässäni kuin kahden miehen kanssa, että ehkä on ihan hyvä että vähän näen maailmaa ennenkuin rakastun sydänjuuriani myöten ja alan haaveilla naimisiinmenosta.

Sitten blogin pääaiheeseen eli laihduttamiseen (ollut ehkä vähän sivuroolissa viimeaikoina). Olen valitettavasti tän valtavan emotionaalisen stressin takia lihonut takaisin paljon sitä, mistä pääsin jo eroonkin. Painan nyt n. 57-58kg. Tein myös muutaman virheen, joita en aio enää toistaa, mutta lisäksi olen huomannut, että jostain syystä ahdistus E:n suhteen on jo pitkään toiminut jonkinlaisena polttomoottorina laihduttamiselleni, ja ahdistuksen purkautuminen erosuruun ja toisaalta sen jälkeinen helpotus vaikean tilanteen laukeamisesta on vähän muuttanut sitä, mistä lähtökohdasta ylipäätään laihdutan. Mutta hyvä näin, koska koko mun rakkaussuhde E:hen / E:n rakkaudenpuute mua kohtaan oli pitkällä tähtäimellä varsin kipeä ja epäterve ihmissuhde, enkä halua perustaa semmoiselle pohjalle mitään itselleni niin tärkeää asiaa kuin painonhallinta.

Jatkossa luulen, että tulen kyllästyttämään teidät sillä, ettei painoni juurikaan tipu. Noh, kun nyt vihdoin erosin E:stä ja samalla myös ainaisesta en ole tarpeeksi hyvä-tunteesta, en ehkä enää näe nykyistä painoani niin valtavan suurena ongelmana kuin aikaisemmin. Tästä syystä haluan ensisijaisesti keskittyä terveen ruokasuhteen rakentamiseen (eli tunnesyömisestä poisopetteluun) ja liikunnan ottamiseen osaksi jokapäiväistä elämääni, mieluummin kuin puhtaaseen numeroiden tavoitteluun.

Kiva huomata, että blogillani on edelleen lukijoita! Jättäkää ihmeessä kommentteja, jos tulee jotain mieleen. Mua on joskus harmittanutkin jos on tuntunut siltä, että moneen päivään ei kukaan kommentoi mitään, mutta toisaalta, oon päättänyt, että siltikin yhä kirjoitan, koska kirjoitan ehkä pääasiassa pohtiakseni elämääni, pysyäkseni motivoituneena laihdutuksen suhteen ja pitääkseni päiväkirjaa, eikä tärkeintä siksi aina ole lukijoilta saamani palaute (ja tajuan kyllä senkin, ettei suurimmalla osalla lukijoista ole aikaa / syytä jättää kommentteja, vaikka tekstin lukisivatkin). Eli yhä ajattelin kirjoittaa, ja edelleen ootte tervetulleita seuraamaan tätä hullunmyllyä jota elämäkseni kutsun. Ja muuten kiitos kaikista tähänastisista kommenteista, kyllä niitä on siis tullut paljon!

-

Pysähdyin aukion laitaan
Sininen leija nousi metsänrajasta
Tempoi narusta

Odotin ihmettä
Sitä ei tapahtunut

I'm gonna make it

E haluaa tavata vasta huomenna. Mulla on kyllä tänään muutakin menoa, mutta tämä on pienoinen pettymys siksi, että olisin tavallaan halunnut koko jutun olevan mahdollisimman nopeasti ohi. Toisaalta, en viitsinyt sanoa, että mun on ihan ehdoton pakko saada tavata se tänään, koska mitä yks päivä enää meinaa? Ensimmäinen ajatus tosin oli, että voi ei, en saa tänäänkään opiskeltua. Sitten tulin onneksi järkiini. Täysin älytöntä antaa tentin mennä surkeasti vain jonkun miehen takia! Jos hän pystyy opiskelemaan kaikesta tästä draamasta huolimatta, niin niin pystyn minäkin! Ja kieltäydyn hyväksymästä muuta. Joten otankin tästä tenttikirjan kauniiseen käteen... :D

H-hetki lähestyy...

Aamupaino 56,2. Blah.
Mua jännittää ihan liikaa se, mitä E aikoo sanoa. Tuntuu hermostuttavalta, kuinka hitaasti se hetki raahautuu kohti mua, kuinka mun pitäis lukea koulua varten, mut en pysty.

Joo, mä oon sanonut, et mua ei haittaa, ystäviä tai rakastavaisia, either way... Mut nyt on ihan pakko myöntää, et E on jotenkin ollut niin... semmonen, emmä tiiä, lämminhenkinen nää pari päivää... Et tuntuis oudolta, miks se olis käyttäytynyt niin, jos se olis päättänyt, että ollaan kavereita? Ja tietysti, koska mä kuitenkin vielä rakastan sitä, mussa elää se pieni toivon kipinä sille, että se olisi nyt vihdoin herännyt tajuamaan, että sekin rakastaa mua.

En halua kuitenkaan mennä asioiden edelle. Kun me tavataan, mä aion vaan odottaa, että mitä hän sanoo. En halua palata siihen mitä meillä oli, siihen suhteeseen, joka perustui mun itsepetokselle ja sille, että E vain toivoi, että ratkaisu tippuisi taivaasta ja yritti pelata aikaa. Eli jos me ei nyt erota, meidän täytyy rakentaa koko tää suhde melkein nollasta, meidän molempien täytyy ihan eri tavalla edetä hitaasti ja opetella olemaan rehellisiä. No joo, opettelemista tässä riittää joka tapauksessa.

Kaikesta tästä erostressistä johtuen syömiset on menneet aika huonosti. Eilinen oli vielä kohtuullisen hallinnassa, mutta tänään kun tulin koulusta aloin stressiahmia, vaikka olin juuri syönyt lounasta.  Sain tuhottua litran mansikoita, 2 palaa karppileipää, 100g maustamatonta tuorejuustoa ja palan karppimutakakkua. Huokaus. Noh, ainakin mun ahmimiset oli tällä kertaa kaikki karppiruokia. Ärsyttää vaan siksi, että haluaisin kaikesta tosta ahmimisesta eroon - syöminen ei saisi olla kiinni siitä, millainen päivä mulla on! Niin, en tiedä, tuleeko musta koskaan niin normaalia, että pystyisin siihen... Pitkään jo luulin, että tässä asiassa oltais jo menty selkeästi parempaan suuntaan, mutta nyt taas tuli takapakkia. Joudun ehkä illan sitten pärjäämään joko yhdellä maitorahkalla tai Easy Diet-pussikeitolla, riippuen nyt siitä, kumpaa tekee mieli enemmän.

Onneks enää pari päivää, ja sit tää hullunmylly on ohi ja saan toivottavasti jonkinlaisen mielenrauhan...

Hmm... pitäis kyl vielä vaan jaksaa laihduttaa... Tulis parempi mieli, eikä koko itsetunto riippuis yhdestä ihmisestä... Vaikka eihän se nytkään riipu, mutta joo...

Like a rock cast in the sea

Tapasin tiistaina E:n. Hän oli niin mielettömän selkeästi kaverilinjalla, eikä hänellä näyttänyt olevan mitään halua mannä rajan yli, että tuntui helpolta hyväksyä, että ollaan nyt kavereita. Tuntuu jopa hassulta, että hän näennäisesti vielä "miettii tätä asiaa". Hah, mitä mietittävää hänellä voi muka olla?

Lähtiessäni kotiin halusin vielä halata häntä hyvästiksi, mutta hän ei tuntunut ymmärtävän sitä ollenkaan. Lopulta sanoin sen ääneen ja sittenkin hän kyllä tuli halaamaan minua, mutta siinä ei ollut mitään lämmintä, se oli jotenkin huvittava juttu. Hän halasi minua vain toisella kädellään.

Tänään oli hieman toinen ääni kellossa. En ihan tiedä mitä ajatella.

Tapasin E:n koulussa. Istuimme luennolla yhdessä ja meillä oli todella kivaa. En tiedä, en tosiaan tiedä, mitä hän sanoo minulle kun hänen täytyy kertoa päätöksestään. En tiedä välitänkö enää, ystäviä vai rakastavaisia? Mitä väliä. Ihan sama. Tuntuu, että hän on ollut jotenkin helpottunut nyt loppuviikosta, tai ainakin tänään. Jos se, että emme seurustele, antaa hänelle tämmöisen rauhan, se on ainoa oikea ratkaisu. Ja haluan sitä silloin. Jotenkin pikkujutuista tunnen sen nyt, että kyllä hän rakastaa ja ihailee minua omalla tavallaan. Tuntuu, että hänkin saa turvaa läsnäolostani ja haluaa tehdä asioita kanssani (olemme suunnitelleet aimo läjän yhteistä tekemistä syksyksi). Ja se on juuri nyt kaikkein tärkeintä, että molemmat haluamme viettää aikaa keskenämme.  En enää ajattele yksioikoisesti, ettei hän rakasta minua tarpeeksi ollakseen kunnolla suhteessa kanssani. Hän kyllä rakastaa, mutta ehkä hän vain jäätyy liikaa ajatuksesta, että olemme pari. En tiedä. Tai rakastaa minua enemmän ystävänä.

Olen joutunut muutamalle ystävälle paljastamaan, että meillä on ongelmia, tai että olemme eroamassa. Eräs heistä näki meidät tänään koulussa, ja näin hänen kasvoiltaan, kuinka yllättynyt hän oli meidän lämpimistä väleistämme.

Outo juttu tosin tapahtui tänään, kun olimme tulossa kotiin luennolta kahdestaan E:n kanssa. Erotessamme hän kysyi, että olinko menossa suoraan päiväunille, koska olin maininnut olevani niin väsynyt, että päiväunet olisivat tarpeen. Minulle tuli outo tunne, että hän kysyi, koska olisi halunnut, että tulen hänen luokseen nukkumaan päiväuniani (hänen liikkeistään huomasin myös jotenkin,  että hän halusi viivyttää lähtöäni). Ehkä hän olisi halunnut fiilistellä suhdettamme viimeisen kerran? Päätin kuitenkin olla menemättä ja hyvästelin hänet mahdollisimman viattomaan en tajunnut mitään-tyyliin (vaikka ajatus yhteisistä päiväunista oli houkutteleva). Niin, tässä menee raja, me emme voi olla loputtomiin jotain on/off-suhdetyyppiä. Jos olemme vain ystäviä, voimme olla miten lämpimissä väleissä tahansa, mutta luovumme yhteisistä päiväunista, suukoista ja seksistä, ja kenties etsimme näitä asioita joiltain toisilta ihmisiltä. Toisaalta silloin E:n ei tarvitse ahdistua suhteestamme. En kuitenkaan aio suostua hänen pyöritettäväkseen sillä tavalla, että sovimme olevamme ystäviä, mutta sitten kuitenkin olemme enemmänkin. Hänen on pakko valita, mitä haluaa, ja tässä suhteessa aion olla tiukka.

Viikonloppu tuo tullessaan mitä tuo, enkä siis tosiaan tiedä vielä, mitä se tulee olemaan. En murehdi siitä nyt enää sikäli, että tiedän ratkaisun olevan joka tapauksessa oikea. 

Opiskelut ovat liian monen päivän osalta menneet ihan ränniin. Tämän eron takia siis. Onneksi tässä on vielä aikaa, enkä mä nyt mikään ihan hullu perfektionisti ole. Mulle riittää kyllä se, että pääsen tentistä läpi. Ja kyllä mä pääsen.

Söin eilen ihan liikaa, kun olin yksissä juhlissa. Jos paino pysyis koko tämän viikon alle 56:n, olen tyytyväinen. Eilen vaaka näytti 55,2, tänään en muistanut ottaa aamupainoa (toivotaan nyt, että eilisen syömiset ei näy pitkällä tähtäimellä). Olin muuten pitkästä aikaa taas salilla eilen :D. Huomenna uudestaan!

My man's got a heart like a rock cast in the sea.

Asiat järjestyy

No, ei tää mun ”etäisyyspaketti” nyt oikein vaan toimi. En kestä semmost, et nähdään koulussa, mutta sitten ei kuitenkaan jutella koko päivänä. Niinpä kolmen päivän täyshiljaisuuden jälkeen laitoin E:lle viestiä, että jollei tämä erityisesti nimenomaan halua olla ”hiljaisuudessa”, niin tapaisin häntä mielelläni, että voisimme edes muutaman sanan vaihtaa, jottei kummallekaan tulisi semmoinen olo, että välimme olisivat jotenkin jäiset. Hän vastasi ajatelleensa samaa, mikä oli ihan mukavaa. Näemme varmaan tänään. Hän on kaikesta huolimatta minulle tärkeä ihminen. Ajattelin, että ensin juttelisimme niitä näitä, ja sitten sanoisin lopuksi, että kyllä kaikki järjestyy tai vastaavaa. Nyt minullakin on sellainen olo. Ajan kanssa kaikki järjestyy, enkä enää sure tätä eroa.

En halua, että hän suree liikaa satuttavansa minua. Koska ei se kuitenkaan pitkällä tähtäimellä toimi, että hän seurustelee kanssani vain jotta minulle ei tulisi paha mieli eroamisesta. Täytyy varmaan yrittää sekin sanoa hänelle.

Tänään mun olisi pitänyt opiskella ainakin kolmen päivän edestä, mutta sen sijaan leivoinkin karppimutakakkua, sen kunniaksi, että asiat järjestyy. Tämän jälkeen muistin luvanneeni kuvat 56kg:n tavoitelahjafarkuista ja otinkin ne heti täydella massulla :D.

BMI 20 6.9.2011 Täs mä kyl vedin masua sisään.

Joku näppärä varmaan huomaa, että seison sängyllä noissa kuvissa :D. Sori, ulkokuvat tietty olis ollut kivoja, mutta tää oli nyt paras mihin pystyin tällä aikataululla. Oon aika tyytyväinen sikäli, että farkut ei näytä mielestäni valtavilta, eikä mitenkään älyttömästi pursua yli. Silti näytän mielestäni tosi tavallisen kokoiselta, että en nyt todellakaan mitenkään riutuneelta! Elikkä ihan hyvillä mielin voin varmasti jatkaa sinne 52 kiloon. Mutta nyt pitää ehkä ihan oikeastikin edes hieman opiskella. Tsemppiä laihdutukseen kaikille lukijoille!

Masennus

Eroprosessi E:stä on yhä kesken. Mua masentaa miten täydellinen se omalla tavallaan olisi ollut, jos olis kyennyt mua rakastamaan, mut ihan turha toisaalta liikaa haaveilla, koska realiteetit on mitä ne on. E pitää nyt omaa miettimisaikaansa, ja oon vähän hämmentynyt siitä, kuinka etäisiä se haluaa et me ollaan nyt tää viikko? Oltiin samalla luennolla aamulla ja mun mielestä se ei edes moikannut mua kun se käveli mun ohi.  Olkoon sitten, herra Jääsydän. Etäisyys onkin ainoa asia, mitä multa et oo vielä saanut, joten laitetaan paketti etäisyyttä heti tulemaan...

Oon kyllä edelleen täysin varma (98%:sti), että ero tästä seuraa, mutta en pääse nyt vielä oikein kunnolla suremaan, enkä voi valittaa asiasta oikein kenellekkään (tai vain parille ihmiselle), koska onhan se vielä teoriassa mahdollista, ettei me erotakaan. Toi etäisyys on kyllä semmoinen, mitä en voi sietää, että ennen pitkää E:n on pakko opetella olemaan mun seurassa ystävänä, ja tästä periaatteesta aion pitää kiinni.

Eroaminen on kuitenkin aina tosi raskasta... Muuta vaihtoehtoa ei ole, kuin vain odottaa, että olo paranee. Eilen oli hyvä päivä, tänään taas selkeästi huonompi. Mut tämmöstä tää on.

Paino oli aamulla 55,6, eli hyvin on pysynyt alhaalla. Tänään tekisi mieli vähän herkutella, mutta saa nyt nähdä onko tarve kuitenkaan niin iso, että siihen oikeasti ryhdyn. Vaarana täs on, että alan "hoitaa" suruani syömällä, mikä tekee mut tietenkin vaan entistä onnettomammaksi. Eli taitaa olla parempi et kiellän itseltäni kaiken.

Niin ja ostin ne tavoitelahjafarkut! En tosin vieläkään ole niin hirveän siro, kuin mitä haluaisin olla, joten en sitten viitsinyt ostaa kuin 50euron farkut, vaikka nimenomaan olin luvannut itselleni kalliit merkkifarkut. No, mut ostan ne ihanuudet sitten kun painan 52. Ostamieni farkkujen tuumakoko oli 28, eli ei mikään kovin pieni, vaikka onhan se tietysti myös farkkumerkistä kiinni. Myös 27:n tuuman farkut sain menemään jalkaan, mutta koska ne näyttivät ja tuntuivat todella epämukavan kireiltä, päätin että 28 on se millä toistaiseksi mennään. Paitakoko tosin näyttäisi nykyään olevan luokkaa XS/S, joten siinä on selkeästi tapahtunut edistystä... Laitan kuvan niistä farkuista huomenna :)

Luulen, että hieman shoppailen nyt tässä lähiaikoina, koska ehkä siten mun mieli ja itsetunto hieman paranee tän erohomman keskellä.

55,4 kg

Torstaina oli pienet bileet, ja otin vähän taikajuomaakin, ja kuinkas sitten kävikään. Päätin pienen humalatilan rohkaisemana (kun olin yötä E:llä) avata sanaisen arkkuni E:lle ja noh, kuten sanottu... E ei tosiaan pystynyt vieläkään sanomaan mitään sellaista, mitä olisin halunnut kuulla. Ja vasta nyt oikeasti alan ymmärtää, että se johtuu siitä, että oikeasti, en vain "kelpaa" E:lle. Hän ei voi sille mitään, ja on sanonutkin, että haluaisi rakastaa minua ja olla kanssani onnellinen, mutta niin ei vain tapahdu. VOI MORO.

No selkee homma (et ehkä onkin jo korkea aika erota?), ei siin mitään, pakkasin romuistani mitä keskellä yötä pimeydessä osasin ja lähdin kotiin nukkumaan (E jäi sinne kotiinsa nyyhkimään? En oo koskaan nähnyt E:n itkevän...). Aamulla darrassa soitin tälle hurmaavalle herrasmiehelle ja (hieman tärisevällä äänellä) sanoin, et olosuhteista johtuen on järkevintä et nyt opetellaan olemaan ystäviä ja et venataan pari viikkoa ennen kuin vaihdetaan FB-statusta jne. Hän oli molemmista asioista samaa mieltä (kuulosti hieman itkuiselta?).

Iltapäivällä menin sitten tapaamaan tätä miestä vielä, ehkä halusin vielä fiilistellä meidän juttua, mutta toisaalta halusin testata miltä musta tuntuu kun oon E:n kanssa ja yritän ajatella sitä ystävänä.  No niin.

Se meni sit siihen et alettiin taas vatvoa sitä meidän eron syytä, ja noh. E halusi vielä aikaa miettiä. Hän tietää, että rakastan häntä, ja pelkää katuvansa, jos nyt eroamme. Blaah...

Olosuhteet on nyt semmoiset, että E tulee mun elämässä jollain tavalla joka tapauksessa olemaan. Oon ihan kurkkuani myöten täynnä tän miehen jahkailua, mut en nyt jotenkin vaan millään voi väkisin erota E:stä, ennen kuin hänkin tajuaa, ettei muuta mahdollisuutta olen. Kun kysyin häneltä, mitä hän sitten itse olisi halunnut tehdä, hän sanoi että periaatteessa jatkaa samaa vanhaa rataa (mutta lisäsi että "et sä varmaan suostu", hyvä huomio, en tosiaan suostu!). HEI HALOO...

Sitten hän alkoi selittää kuinka ei oikein pysty näkemään asioita selkeästi, koska "tämä asia on niin iholla" jne. Fine. Suostuin sitten siihen, että koitamme viettää nyt viikon siten, että ei nähdä muuten kuin koulussa tai muuten jos törmätään. Mut voi kulta E, kun se ei ymmärrä... Tän asian pitäis olle E:lle selkeä jo nyt.

No ihan sama... Säilyttääkseni hyvät välit suostuin nyt siihen viikon mietintäaikaan. Taidan olla hullu, mut kuten jo yhdelle kaverilleni sanoinkin, periaatteessa mä vaan venaan täs nyt, että E tajuaa tän yhtälön mahdottomuuden ja me voidaan alkaa opetella olemaan ystäviä. Koska luulen, ettei se ystävyys kuitenkaan sit toimi, jos E miettii koko ajan, et onko hullu kun eros musta. Eli senkin täytyy "päästä musta yli", ja jos se vaatii sen, et muka annan sille viikon aikaa vielä miettiä ennen kuin lopullisesti erotaan, olkoon niin.

Varmaan pidätte mua tyhmänä, kun oon jatkanut tätä juttua näinkin pitkään (tammikuusta lähtien), ja niinhän mä tietty oonkin. Mut ei kyse oo siitä, et E olis täysin tunteeton, kuten varmaan ymmärrätte. Se on vaan jotenkin ollut tässä puolella sydämellä mukana, ja koska oon niin sokea sille ja koska se on niin hiljaa siitä, me ollaan vaan jotenkin porskutettu eteenpäin... Mut se ei tuu nyt jatkumaan ja hyvä niin.

Viikko! Oikeesti salaa oon jo alkanut  miettiä, et mistä lähen etsimään uutta miestä ja mitä oikeastaan haluaisin. Tää tietty kuulostaa hirveen nopeelta, mutta mä oon vähän sellainen sinkku minä / seurusteleva minä -tyylinen ihminen, eikä kyse ole niinkään siitä, että musta tulis nyt kamala lutka, vaan semmoisesta mun sisäisen maailman orientaatiosta, jossa mulla on vain kaksi vaihdetta, "etsin onnea" tai "olen löytänyt onnen".

Painoasiaa! Tää koko sotku on ollut vähän semmoinen, et en oo kauheesti syönyt, ja 56:n kilon raja meni porskuttaen rikki perjantaiaamuna kun olin darrassa ja kaikki nesteet tietysti minimissä. Mutta silti 55,4 kg? Mitä! Vähän ihanaa! Tunsin kerrankin itseni todella laihaksi.  Oon yhtäkkiä, kuin taikaiskusta, kilon laihempi yli kuukauden junnauksen jälkeen!

Tänään olin jo aika varma, et paino olis tullut takaisin, mutta aamupaino oli siltikin vain 55,9. Ja tiiättekö mitä? Tää tarkoittaa nyt sitä, että jos huomenna painan alle 56, olen vapaa menemään ostamaan mun 56:n kilon tavoitepalkinnon, eli uudet farkut!! Jei!!

Alle nelkä kiloa mun tavoitteeseen, voitteko kuvitella? Oon nyt puolivälissä siis, jos laskee että painoin 60kg aloittaessa ja 52 olis lopullinen tavoite (tietty joskus kesäkuussa painoin 62, että sikäli oon käytännössä laihtunut enemmänkin kuin 4 kiloa).

Ja vihdoin joku myös huomas mun laihtuneen! Kun saunomassa torstain bileissä, niin kaveri tuli sanomaan et "vähänkö sä oot laihtunut? Syötkö enää mitään? Pitäiskö huolestuu?". Ja olin vaan et tottakai mä syön (ja kyllähän mä syönkin, en ikinä ala paastoamaan) ja et kyllähän mulla olikin varaa vähän laihtua. Niin. Mä olen jo oikeastaan aikas hoikka, mutta enpä mä nyt kuitenkaan vielä lopeta, koska haluan kuitenkin tuon tavoitteeni saavuttaa, ja vaikka tiedän et oon jo nyt hoikka, niin haluaisin ainakin kerran elämässä tietää miltä tuntuu olla todella "petite" eli pienikokoinen. Sitäpaitsi, tosi monet mun koulukavereista on todella laihoja, eikä musta silti koskaan tuu mitään äklölaihaa nälkäkurkea. 52 on sopiva, ja silloin olen vielä painoindeksiltäni normaalipainoinen.

Oon jo tosi innoissani, että jos nyt parissa kuukaudessa saavutan mun tavoitepainon, niin sit saan taas syödä paljon enemmän kaikkea hyvää. Karppiherkut on niin ihania, ja voin luvata, etten alle 52kg:n semmoisilla laihdu :), enemmänkin luulen, et tulee vaikeuksia pitää paino siellä 52:ssa. Mutta toisaalta uskon, että se hyvä tunne mikä tulee siitä, et on laiha, motivoi mua jatkossakin syömään terveellisesti ja liikkumaan paljon. Ja kuten sanottu, karppausta en lopeta, enkä palaa sokerin mässäykseen (ikinä!), se ei vaan sovi mulle, näin on.

Hauskaa viikonloppua kaikille lukijoille!

ps. haluutteko nähdä edistymiskuvan musta mun tavoitefarkuissa (ei nyt naamaa, mutta muuten)?